Neitokakadu: 1.Luku

Se kiljunta oli halkasta meidän kaikkien korvat. Äiti huusi kuin syötävä ja pomppasi pitkän pöydän päässä seisailleen siunaillen ruotsiksi. Mua ällötti. Viel enemmän mua ällötti ehkä mun veljen Ebben reaktio. ”Sunhan piti käydä parturissa”, se vitsaili ja vilkaisi pöydän yli merkistävästi pikkusiskoani Ebbaa. Huokasin syvään ja vien oikean käteni vaaleanruskeisiin rastoihini. Ja eikö siihen samaan syssyyn isä pamahtanut sisään. Se vilkaisivaan nopeasti mun muuttunutta tukkaa ja viittasi istumaan.

Katarina tuijotti mua viel hetken, henkäisten sitten ruotsiksi jotain, joka mun korvaan kuulosti erehdyttävästi siltä, että se siunasi mua hipiksi. Istahdin valkoiselle tuolille ja se narahti ikävästi mun alla. Painostava hiljaisuus leijui pitkään pöydässä, Ebben ja Ebban virnuillessa toisilleen tietävästi. Lopulta isäni, Kalle, rikkoi hiljaisuuden. ”Sä taidat jännittää huomista Mikael?”, hän kysyi ja ojensi mulle maidon ja vilkaisi paremmin tukkaani. ”Sähän sanoit meneväsi parturiin.”, se totesi ja pudisti päättään hiukan tunkien sitten pihviä kitaansa. ”Ja”, totesin hiljaa ja siirtelin herneitä mun lautasella haarukan avulla. Mua ärsytti varsinkin mutsin tapa puhua ruotsia kotona usein. Mä en ymmärrä miksi se yritti luoda meistä jotain hienoa kuvaa, tälläisessä paskakaupungissa kuin Piikkivaara.

Mun äitini oli niitä toisen polven suomenruotsalaisia, tai jotain sinne päin. Sen täysin ruotsalainen äiti oli rakastunut suomipoikaan ja kesäromanssin tulos 9 kuukauden päästä oli mun äitini. Mun isä ja äiti oli tavannut Ruotsissa noin 20 vuotta sitten. Isä oli täysin suomalainen ja jollain tavalla se oli hurmannut mun äidin sen vässykällä perussuomalaisella asenteellaan ja pian niille syntyi Ebbe. Ebben syntymän jälkeen ne muutti takaisin Suomeen isän töiden perässä. Ja pian sitten synnyinkin minä ja vähän myöhemmin meidän katraan toinen blondi eli Ebba. Mä olin aina tuntenut olevani erilainen kun mun ylihienot ja pikkuvanhat sisarukseni.

Havahduin kun mutsi tuijotti mua. Kohtasin sen sinisen katseen omalla iloisella vihreälläni. ”Vad är det mamma?”, kysyi ja Katarina osoitti mun huonetta koti. ”Misa.”, hän sanoi ja nyökkäsi mulle merkiksi, että saisin poistua. Tajusin tosiaan, että Misa viserteli mun huoneessa. ”Tack”, totesin ja nousin seisomaan ja kumarsin pienesti perheelleni ja menin huoneeseeni.

Suljettua huoneeni oven huokasin syvään. Katselin mun huonetta, siellä näkyi mutsin kädenjälki näkyi siellä vähän. Tää oli mun maailma. Se, jossa mä saatoi olla se Mikael, joka oikeesti olin. Menin ison häkin luokse ja katselin sisällä olevaa neitokakadua hymyillen. Olin nimennyt sen Samin mukaan. Pelkkä nimen ajattelukin sai mut punastumaan pienesti. Äkkiä tajusin mitähän Sami mahtaisi tykätä mun tukasta. Onneksi näkisin sen vasta kolmelta keskustassa. Se oli menossa Piikkivaaran ammattikouluun ja mä menisin lukioon. Sami oli ysiluokan päättäjäisissä kännissä haukkunut mua hintiksi silloin siitä valinnasta. Voi kun se olisi tiennyt kuinka oikeassa se olikaan.

Nostin Misan ulos ja viheltelin sille hetken nostaen sen lopulta olkapäälleni ja menin istumaan koneeni ääreen avaten sen. Vilkuilin pikaviestimeni läpi nopeasti ja ennenkuin kerkesin tajuta virheeni mulle pomppasi viesti Glitterbabeltä. ”MÄ TUUN SINNE!” Just nyt mä en olisi jaksanut sen seuraa, vaikka se olikin ainut, joka tiesi mun salaisuuden.

Glitterbabe oli meidän naapurin Mari Heikkinen, 18 vuotias, mutta oli syntynyt samana vuonna kun Ebbe, niillä oli joskus ollut jotain juttuakin ja se oli Ebbelle edelleen hiukan kipeä kohta. Mun isoveli luulikin, että mä harjoitin sen exän kanssa muutakin kuin viatonta leffojen katselua ja tuntien paskanpuhumista.

Ovikello soi ja havahduin ajatuksistani. Misa, olin unohtanut koko linnun. Sain sen juuri häkkiin takaisin kun blondi isoveljeni työntyi huoneeseen ja tuijotti mua happamana. ”Mari tuli”, se ilmoitti ja väisti mustatukkaisen tytön liejuessa sisään. ” Tack så mycket, Ebbe.”, Mari ilmoitti ja meni istuu mun sängylle. Mun ei tarvinnut edes katsoa Ebbeä kun tiesin, että sen katse olisi nauliutunut Marin liian lyhyeeseen minihameeseen. ”Mitä sä pidät tukasta?”, kysyin Marilta mennen istumaan sen viereen. ”Ihana!”, Mari totesi ja alkoi heti touhuta sen kimpussa. Kun Ebbe oli varmistanut, ettei me mitään siveettömyyksiä alettaisi harjottaa, se sulki mun huoneen oven.

”No mites mysteeripoju?”, tyttö totesi ja meni makaamaan mun sängylle mun poistuessa koneelle. ”En ollut eilen online, en ainakaan illalla. En tiedä sitten miten, kun olin Samin peliä katsoo”, totesin ja hymyilin Marille ystävällisesti. Mä en oikein vieläkään käsittänyt, miksi se aina pukeutui niin provosoivasti mun seurassa. Nytkin näin sen valkoiset rintaliivit selvästi liian syvän kaula-aukon jemmasta. ”Ooks ees kysynyt mistä se on?”, tyttö kysyi ja tuijotti konetta, kun kirjauduin tuttuun keskustelupaikkaan sisään. ”Oon käsittänyt, että jostain läheltä. Koska se tietää Piikkivaaran juttuikin.”, sanoin ja menin tuttuun huoneeseen sydän pamppailen. ”Ai... ooks sä hullu kertonut sille missä asut? Entä jos se on joku vanha pebopappa joka haluaa viilata sun neitsyenkireetä kakkosta.”, tyttö sanoi närkästyneenä ja mun oli pakko nauraa. ”Ei se ole”, totesin ja katsoi hymyilen ruudulle.

Nefryth sanoo: Mort my love! Oli jo hiukan ikävä sua.

Mari katsoi mua merkittävästi. ”Mitä...”, kysyin sitten hiukan hermostuneena. Mari hymyili hiukan ja huokasi. ”Miksu, eikö toi kumminkin olisi parempi vaihtoehto, Sami vihaa homoi ja kun se kuulee sun todelliset fantasias, sä voit sanoa soronoo koko ystävyydelle.” Mä vihasin Maria, sillä hetkellä. Käännyin näppäimmistön puoleen.

MortMiksu: Nef my honey! Samoin, mutta Glitterbabe on täällä taas saarnaamassa.

Mari heitti mua tyynyllä ja mun oli pakko naurahtaa. Vaikka mä pidin tästä nettituttavuudesta paljon, ei se silti voittanut Samin paikkaa mun sydämessä.

Neitokakadu: Prologi

Mä taisin olla silloin 6-vuotias ensimmäisen kerran ajattelin, että en ole kuin muut pojat. Koska silloin mä näin vilaukselta tulevaisuuteen ollessani tajuttomana tytön takia. Mä olin hoidossa Päiväkoti Nuppuniemessä, jossa meitä kakaroita oli yhteensä joku 20 paikkeilla. Mä istuin siinä lattialla uusissa kirkaan keltaisissa farkkuhaalareissani ja katselin kun Sami, mun paras ystävä vielä tänäkin päivänä, jakoi meidän kesken pikkuautoi.

”MÄÄÄÄ OTAN TÄN!”, se raakkui ja heilutteli kädessään sinistä traktoria. Mun kirkaat ja nauravat silmät katsoi Samia ja aloin valitsemaan autoa. Mun käteen osui vaaleanpunainen avoauto, joka olisi ollut miniversio barbien autosta. ”Tyttöväri”, Sami rääkkyi ja pärisytti huuliaan. Minä nielaisin itkun, joka pyrki pintaa. Yhtä-äkkiä paikalle pamahti meidän molempin naapurissa asuva pikkulikka. Sen nimi oli Mari ja se oli saman ikäinen mun isoveljen Ebben kanssa. Se oli tullut isänsä mukana hakee Marin pikku veljeä Anssia. Mari polvistui Samin viereen ja maiskautti sille ison pusun poskelle ja alkoi halailee Samia. Mä tunsin ensimmäistä kertaa mustasukkaisuutta, en mä silloin tiennyt, että se olisi vain alkusoittoa siitä, mitä mä vielä elämässäni tulisin kokemaan.

Kun Mari hyökkäsi pussailee ja halailee mua, mä tunsin pakokauhua ja lähdin karkuun. Se onneton miniversio siitä barbien autosta koitui mun kohtaloksi. Minä kipitin sen päälle ja kaaduin lyöden pääni kovaan lattiaan.

Äänet mun ympärillä vaimeni ja mä lilluin mustassa aineessa. Olin ihan kevyt ja mun olkapäille oleva ruskea tukka lillui kuin vedessä. Mua ei sattunut eikä mitään. Ja kun mä ojensi käteni, siihen lennähti neitokakadu. Hymyilin linnuille ja kun käänsin katseeni oikealle, säikähdin. Siellä seisoi nuori kundi. Sillä oli puoleenselkään oleva vaaleanruskea rasta tukka ja samanlaiset nauravat vihreät silmät kuin mulla. Sen päällä oli tiukat revityt farkut ja käytössä kuluneet skeittarit. Sillä oli valkoinen kauluspaita ja kaksi ylintä nappia oli auki ja kaulassa näytti roikkuvan sateenkaaren väreissä oleva sydänriipus. Pelokaana mä katselin, kun se jätkä tuli mun luokse ja polvistui hymyillen mun viereen silittäen sen neitokakadun päätä. ”Sen nimi Misa”, se jätkä sanoi ja tuijotti muhun vihreillä silmillään.

Se toi mulle ylikasvaneen Peter Panin mieleen. Siinä oli jotain huoletonta eikä se vaikuttanut yhtä tylsältä kun muut mun tuntemat aikuiset. ”Misa...” sanoi hiljaa ja hymyilin. ”Se on anagrammi Samista”, se poika sanoi ja laski kätensä mun päähän pörrötäen mun ruskeita hiuksia. Mä näin sen kynsissä mustaa lakkaa. ”Mun parhaan ystävän nimi on Sami”, totesin ja katsoin kun lintu lehähti lentoon. ”Mä tiedän Mikael...”