Mä istuin siinä tietokoneella ja vilkaisin pyödällä olevaa kännyä. Kaksi. Viel puoli tuntia ja alkaisi mun elämän paras viikko. Tai niin mä ainakin uskoin. Roikuin tutussa chattihuoneessa ja viilailin kynsiäni. Sivusilmällä seurasin tyyppien juttelua. Silloin näin, että Saana pöllähti sisään. Se sai osakseen paljon tervehdyksiä, eikä mikään ihme se oli yksi kivoimpia ihmisiä mihin oli parin vuoden aikana tutustunut. Yhtä-äkkiä mun mese alkoi välkkyä. Mä tiesin, että viestittäjä olisi Saana. Ja bingo, sehän se. ’No se siis tulee tänään?’ viesti oli ilmestynyt ikkunaan ja mä en voinut peittää toispuoleista hymyäni. Se tuli aina mulle silloin, kun yritin olla näyttämättä tunteita. ’Jooh, juna on puolelta täällä’ totesin takaisin. Nousin ylös ja menin parvekkeelle sytyttäen tupakan ja katselin puita.
Olisi heinäkuun viimeinen viikko. Kesän loppu. Tääkin kesä oli valunut multa ohi, koska oli ollut laiska kuten aina. Mulla oli ollut hirveästi suunnitelmia ja ideoita. No, sitten olin saanut kämpän toukokuussa, just kun mun työt loppu. Jotenkin mä olin vaan jäänyt roikkumaan. Ilman töitä mulla oli liikaa aikaa miettiä Jiriä. Jälleen kerran mun vihreisiin silmiin kohosi muutama kyynel ja suljin silmäni huokaisten syvään. Jiri oli tullut mun elämää varsinnaisella pyöremyrskyllä puolitoista vuotta sitten. Mä olin alkanut seurustelee sen kaa, olin ollut valmis antaa kaikkeni sille. Kaikkien muiden mielestä se oli ex-narkkarin oloinen ja muutenkin haudasta revästyn näköinen. Mulle se oli ollut jumala, jumala joka teki musta ihmisraunion kun jätti mut. No sitten siinä kaiken surun keskellä mä löysin Villen uusiksi. Pian me alettiin Villen kanssa nähdä aina silloin tällöin. Yhtä-äkkiä meidän jutut niin tapamisilla kuin chatissa alko muuttua helvetilliseksi kissa ja hiiri leikiksi. Ja nyt Ville oli tulossa mun luokse viikoksi. Jos mun täytyisi määritellä meidän suhde sanoisin avoin. Me oltiin molemmat sitä mieltä, että heti kun asiat meni vakavammaksi ne alkoi kusta ja pahasti. Sitä paitsi, mä oli jotenkin varma, että pian tääkin leikki loppuisi. Mutta mä pitäisin niin kauan kivaa kun voisin.
Havahduin ja karistin sitten viimeiset tuhkat kaiteen yli ennenkuin menin sisälle takaisin. Juttelin siinä Saanan kanssa viel. Saana jaksoi kiusallaan kysyä milloin meidän jutusta tulisi vakaavaa. Naurahdin heleästi ja äkkiä säikähdin mun ovikelloa, joka soi. Sen ääni oli jotain aivan kauheeta. Nousin ylös ja kävelin ovelle aukaisten sen. Sillä hetkellä mä syöksyin onnesta alimpaan helvettiin.
Mä tuijotin leipäläpi auki rappusilla istuvaa jätkää. Sen mustassa rastapehkossa oli muutama lehti ja se tuijotti kenkiensä kärkiä. Mun sydäntä puristi. ”Jiri”, mä kuiskasi varovasti ja astuin rappukäytävään, koskettaen miehen olkapäättä. Kuinka monesti mun hampaat oli ollut kiinni tossa olkapäässä meidän sekstaillessa. ”Jiri mitä helvettiä sä teet täällä?”, sain kuiskattua ja mun ääni oli ohut ja kuiva. Tuntui kun kaikki elämä olisi kadonnut musta kerralla. Mä olin eilen luvannut Villelle, että toi jätkä olisi historiaa. Ja siinä se helvetti nyt istu, mun asunnon rappukäytävässä. Monen kymmenen kilometrin päässä sen omalta kämpältä, tuskin oli vahinko, että se just siihen oli tullut. ”Kata... Sä sanoit, että mä on sulle pikkuveli.... Sun täytyy auttaa mua”, se puhui epäselvästi ja nosti katseensa muhun. Sen surullisen kosteet sinivihreet silmät kohtasi mun vihreän katseen. ”Auta mua”, se pyysi ja mä nielaisin. Miksi just nyt... Miksi juuri kun mun elämäni paras viikko oli alkamassa.
”Tulehan”, totesin ja autoin Jirin pystyyn auttaen sen kämppään. Tottuneesti mä riisuin sen kengät ja autoi sen olohuoneeseen sohvalle, johon se rohjahti makaamaan. Mä katselin sen naamaa ja tunsin kaipuuta. Mä niin olisin halunnut suudella niitä täyteläisiä huulia viel kerran. Raskas hengitys veti mut takaisin siihen hetkeen. Vein käden mustiin hiuksiini ja vilkaisin seinä kelloa. Vartin yli kaksi. Mulle tulisi kiire. ”Miksi sä oikein olet täällä?”, mä kysyi varovasti ja aloin keräilee kamojani kasaan. Mä en todellakaan missaisi Villeä ja mun ihanaa viikkoa sen kanssa, Jirin takia. Mä olin aikoina luopunut Jirin takia monista asioista. Se osasi halutessaan olla aikamoinen loinen. Harmi vaan, se ei ollutkaan musta kiinni. ”Mä jään tänne viikoksi, mä oon niin kusessa kotopuolessa... Sä oot aina sanonut, mä voin luottaa suhun Kata”, se mumisi ennenkuin nukahti siihen sohvalle. Vittu, vittu, vittu, ei nyt, ei vittu just nyt kun tän piti olla mun elämäni paras viikko, miten helvetissä mä selittäisin tän Villelle. Istahdin nojatuoliin ja tuijotin nukkuvaa Jiriä. ”Ville, tässä todiste. Mä kusen aina kaiken”, totesin hiljaa itselleni ja päästin pääni riippumaan. Mitä mä oikein tekisin?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti