Naamiot: 2.Luku

Mä katsoin kelloa. Viittä vaille puoli. Perkele mulle tulisi kiire. Toivottavasti VR ei pettäisi mua ja juna olisi sen tavallisen 5 minuuttia myöhässä. Mä olin soittanut Millalle. En mä uskaltanut jättää Jiriä yksin tänne. Eka Milla oli yrittänyt vedota Iinan kipeään mahaan, mutta kun se kuuli kuka oli makaamassa mun sohvalla, se lupasi tulla heti. Tuntui jotenkin kurjalta hälyttää mun paras kaveri vahtii mun ex-poikaystävää. Herra jestas, tää kaikki kuulosti huonolta saippuasarjalta. Olin jo kerennyt kertoa Saanallekin, että Jiri makasi mun sohvalla. Saana oli kertonut mulle, että Jiri oli eilen päissään käynyt kyselemässä mua chatissa. Sillä oli kuuleama ollut tosi tärkeää asiaa. Mä kävelin hermostuneesti olohuoneessa edes takaisin. Mun kissa, Pöpö, istui sohvan käsinojalla ja nuuski varovasti Jirin varpaita. Mä pysähdyin hermostuneesti ja nojailin sohvan selkänojaan katsellen Jiriä. Mä olin aina pitänyt nukkuvista ihmisistä, ne oli jotenkin niin turvattomia. Sellaisia tekisi mieli katsella koko päivä. Varovasti mä lähdin nojautumaan eteenpäin. Eihän yksi suukko ketään satuttaisi, varsinkaan kun kukaan ei saisi tietää. Samassa mun ovikello soi taas ja säikähdyksestä mä kippasin itseni selkänojan yli Jirin mahan kautta lattialle. ”Vittu”, mä sihahdin ja vilkaisin jätkää, joka vaan käänsi kylkensä. Jo meidän seurustelun aikaan mä olin ollut kateellinen ton jätkän unenlahjoista.

Kipitin avaamaan oven ja Milla tuli sisälle Iina sylissään. ”Mä en kestä sitä Rasmusta”, Milla puhahti ja alkoi riisua saappaitaan pois. Vilkaisin sen vatsaa, joka oli jo samoissa lukemissa mitä se oli ollut ennen Iinan syntymää. Ja mitä siitä oli vajaa viisi kuukautta. ”Mitä se nyt taas teki?”, kysyi samalla kun istui eteisessä ja sidoin kengännauhojani kiinni. Milla suki ruskeaa lyhyttä tukkaansa, jossa oli blondeja raitoja. ”No siis se pyysi mua baariin”, Milla paasasi samalla kun kävi olohuoneessa tarkistamassa sohvan. Mä avasin laukun ja katselin sisällön nopeesti läpi. Kaikki olisi mukana. Mun luolta käveli viisi minuuttia asemalle. Milla tuli takaisin. ”Se näyttää ruumiilta, kai sä heität sen ulos kun se herää?”, Milla totesi ja nosti paremmin tytärtään sylissään. ”Katotaan.” totesin hiljaa ja tajusin, että mä en todellakaan tiennyt mitä mä tekisin siinä vaiheessa kun Jiri avaisi silmänsä. ”KATARIINA!”, Milla puuskahti vihaisena. Se ei oikein koskaan ollut ymmärtänyt tätä mun hoivaviettiä. Ei siinä en minäkään. ”Mä sanoin katotaan. Mutta, koska sä meinasit kertoo Rasmukselle, että sä oot menossa naimisiin?”, heitin takaisin parhaalle ystävälleni joka katsahti muhun nielaisten. Noniin me oltiin kivitetty toisiamme tarpeeksi. Menin lähemmäs ja suukotin Iinan päätä kevyesti. ”Nähdään kohta”, totesi ja kiiruhdin rappukäytävään.

Kuten olin arvannut VR ei pettänyt mua, juna oli myöhässä melkein puoli tuntia. Siinä mä seisoin farkuissa ja topissa. Asemmalla oli aika vähän porukkaa, olihan maanantai päivä. Katseli muutamia ihmisiä ja sytytin tupakan juuri kun kuulutus alkoi. ”Juna Pieksänmäeltä saapuu ja lähtee raiteelta kaksi” Niinpä niin. Mä olin rakastanut aina juna-asemiakin. Musta niissä oli jotain hienoa tunnelmaa. Kaikki ne ihmiset, tulossa ja menossa. Se paikka eli aina. Polttelin tupakkaani vielä kun näin että vauvujen ovet avautuivat. Mä en vieläkään ollut keksinyt selitystä Villelle Jiristä.

Villeä ei ollut vaikea tunnistaa kun se hyppäs ulos vaunusta. Jostain syystä mun naama kääntyi taas siihen toispuoleiseen hymyyn. Ja koska mulla oli lasit mä näin Villen virnistävän. Saatanan paska. Mutta hyvä sellainen. Se haro hiuksiaan tullessaan mun luokse ja jäi töpöttää parin sentin päähän. Meidän tapaamiset alkoi aina näin. Oikee titaanien taisto saatana. ”Joku päivä mä viel vien ne”, totesin lopulta ja heitin tupakan asvaltiin ja katsahtin sen jäänsinisiin silmiin. ”Ne? Eikö sen pitäisi olla sen?”, Ville heitti mulle takaisin virnistäen. Helahdin varmaan tulipunaiseksi, kun se nappasi mua leuasta kiinni ja nosti mun katseen sen kasvoihin hymyillen. Mun pään sisällä humisi ja jalat notku. Ja mä en ollut muka ihastunut. En... musta oli vaan ihanaa olla haluttu. Edes hetken. Sellainen huomiohuora musta oli Jirin jälkeen tullut. Just kun Ville oli painamassa huuliansa mun huulille mä mumisin, ”Jiri....”
Ville kohotti kulmiaan ja vetäytyi hiukan. ”Ööh... Tota ooks....” Se aloitti jo kun mä vetäydyin vähän kauemmas sen läheltä. ”Tarkotan... Jiri pamahti mun luokse. ” sanoin hiljaa ja oletin jo, että Ville kysyisi millä bussilla se pääsis takaisin. ”Mitä helvettiä sekin tekee täällä?”, Ville kysy ja nyökkäsi mulle, että käveltäisiin samalla. Mun sisällä alkoi nousta kiukku, mun elämän paras viikko ja se alkoi näin. ”Mä en tiedä. Kysyn kuhan se herää.”, totesin ja mun olisi tehnyt mieli ulvoo suruani. Ville nyökkäsi kevyesti ja laski kätensä mun olkapäille. ”Älä huoli, mä oon sun tukena muruseni”, se totesi ja painoi suukon mun mustiin hiuksiin. Mun olisi tehnyt mieli itkee. Ja koskaan, toi jätkä ei tulisi olemaan vain mun.

Naamiot: 1.Luku

Mä istuin siinä tietokoneella ja vilkaisin pyödällä olevaa kännyä. Kaksi. Viel puoli tuntia ja alkaisi mun elämän paras viikko. Tai niin mä ainakin uskoin. Roikuin tutussa chattihuoneessa ja viilailin kynsiäni. Sivusilmällä seurasin tyyppien juttelua. Silloin näin, että Saana pöllähti sisään. Se sai osakseen paljon tervehdyksiä, eikä mikään ihme se oli yksi kivoimpia ihmisiä mihin oli parin vuoden aikana tutustunut. Yhtä-äkkiä mun mese alkoi välkkyä. Mä tiesin, että viestittäjä olisi Saana. Ja bingo, sehän se. ’No se siis tulee tänään?’ viesti oli ilmestynyt ikkunaan ja mä en voinut peittää toispuoleista hymyäni. Se tuli aina mulle silloin, kun yritin olla näyttämättä tunteita. ’Jooh, juna on puolelta täällä’ totesin takaisin. Nousin ylös ja menin parvekkeelle sytyttäen tupakan ja katselin puita.

Olisi heinäkuun viimeinen viikko. Kesän loppu. Tääkin kesä oli valunut multa ohi, koska oli ollut laiska kuten aina. Mulla oli ollut hirveästi suunnitelmia ja ideoita. No, sitten olin saanut kämpän toukokuussa, just kun mun työt loppu. Jotenkin mä olin vaan jäänyt roikkumaan. Ilman töitä mulla oli liikaa aikaa miettiä Jiriä. Jälleen kerran mun vihreisiin silmiin kohosi muutama kyynel ja suljin silmäni huokaisten syvään. Jiri oli tullut mun elämää varsinnaisella pyöremyrskyllä puolitoista vuotta sitten. Mä olin alkanut seurustelee sen kaa, olin ollut valmis antaa kaikkeni sille. Kaikkien muiden mielestä se oli ex-narkkarin oloinen ja muutenkin haudasta revästyn näköinen. Mulle se oli ollut jumala, jumala joka teki musta ihmisraunion kun jätti mut. No sitten siinä kaiken surun keskellä mä löysin Villen uusiksi. Pian me alettiin Villen kanssa nähdä aina silloin tällöin. Yhtä-äkkiä meidän jutut niin tapamisilla kuin chatissa alko muuttua helvetilliseksi kissa ja hiiri leikiksi. Ja nyt Ville oli tulossa mun luokse viikoksi. Jos mun täytyisi määritellä meidän suhde sanoisin avoin. Me oltiin molemmat sitä mieltä, että heti kun asiat meni vakavammaksi ne alkoi kusta ja pahasti. Sitä paitsi, mä oli jotenkin varma, että pian tääkin leikki loppuisi. Mutta mä pitäisin niin kauan kivaa kun voisin.

Havahduin ja karistin sitten viimeiset tuhkat kaiteen yli ennenkuin menin sisälle takaisin. Juttelin siinä Saanan kanssa viel. Saana jaksoi kiusallaan kysyä milloin meidän jutusta tulisi vakaavaa. Naurahdin heleästi ja äkkiä säikähdin mun ovikelloa, joka soi. Sen ääni oli jotain aivan kauheeta. Nousin ylös ja kävelin ovelle aukaisten sen. Sillä hetkellä mä syöksyin onnesta alimpaan helvettiin.

Mä tuijotin leipäläpi auki rappusilla istuvaa jätkää. Sen mustassa rastapehkossa oli muutama lehti ja se tuijotti kenkiensä kärkiä. Mun sydäntä puristi. ”Jiri”, mä kuiskasi varovasti ja astuin rappukäytävään, koskettaen miehen olkapäättä. Kuinka monesti mun hampaat oli ollut kiinni tossa olkapäässä meidän sekstaillessa. ”Jiri mitä helvettiä sä teet täällä?”, sain kuiskattua ja mun ääni oli ohut ja kuiva. Tuntui kun kaikki elämä olisi kadonnut musta kerralla. Mä olin eilen luvannut Villelle, että toi jätkä olisi historiaa. Ja siinä se helvetti nyt istu, mun asunnon rappukäytävässä. Monen kymmenen kilometrin päässä sen omalta kämpältä, tuskin oli vahinko, että se just siihen oli tullut. ”Kata... Sä sanoit, että mä on sulle pikkuveli.... Sun täytyy auttaa mua”, se puhui epäselvästi ja nosti katseensa muhun. Sen surullisen kosteet sinivihreet silmät kohtasi mun vihreän katseen. ”Auta mua”, se pyysi ja mä nielaisin. Miksi just nyt... Miksi juuri kun mun elämäni paras viikko oli alkamassa.

”Tulehan”, totesin ja autoin Jirin pystyyn auttaen sen kämppään. Tottuneesti mä riisuin sen kengät ja autoi sen olohuoneeseen sohvalle, johon se rohjahti makaamaan. Mä katselin sen naamaa ja tunsin kaipuuta. Mä niin olisin halunnut suudella niitä täyteläisiä huulia viel kerran. Raskas hengitys veti mut takaisin siihen hetkeen. Vein käden mustiin hiuksiini ja vilkaisin seinä kelloa. Vartin yli kaksi. Mulle tulisi kiire. ”Miksi sä oikein olet täällä?”, mä kysyi varovasti ja aloin keräilee kamojani kasaan. Mä en todellakaan missaisi Villeä ja mun ihanaa viikkoa sen kanssa, Jirin takia. Mä olin aikoina luopunut Jirin takia monista asioista. Se osasi halutessaan olla aikamoinen loinen. Harmi vaan, se ei ollutkaan musta kiinni. ”Mä jään tänne viikoksi, mä oon niin kusessa kotopuolessa... Sä oot aina sanonut, mä voin luottaa suhun Kata”, se mumisi ennenkuin nukahti siihen sohvalle. Vittu, vittu, vittu, ei nyt, ei vittu just nyt kun tän piti olla mun elämäni paras viikko, miten helvetissä mä selittäisin tän Villelle. Istahdin nojatuoliin ja tuijotin nukkuvaa Jiriä. ”Ville, tässä todiste. Mä kusen aina kaiken”, totesin hiljaa itselleni ja päästin pääni riippumaan. Mitä mä oikein tekisin?